Matkani jälleen opiskelijaksi


 Kuvat Kaisa M.

Kuvat Kaisa M.

Vähän yli kaksi vuotta sitten. Vuosi työttömänä, ylioppineena (ylioppilaana) äärimmäisen turhautuneena tilanteestani, päätin hakea kouluun. Aalto yliopisto on ollut haaveeni niin pitkään kuin muistan. Joten kysymystäkään ei ollut minne haen. Suurempana kysymyksenä oli se, mitä alaa haen opiskelemaan. Tiesin siis tottakai, että taiteen ala oli se mitä olen halunnut pikku tytöstä lähtien. Sieltä en osannut valita vain YHTÄ suuntaa. Joten hain siihen mikä oli lähimpänä sydäntä, varsinkin sillä hetkellä. 

Sinä keväänä sain työpaikan, se vei kaiken huomioni ja kiinnostukseni. En ole ollut täyspäiväisessä työsuhteessa. Silti tein kaikella sydämellä ennakkotehtävät ja voi kuinka ylpeä niistä olinkaan. Näytin kaikille mitä olin tehnyt ja sain paljon kehuja perheeltäni, ystäviltäni ja tutuilta. Taisin olla niin varma siitä, että kouluun pääsy on ihan iisi keissi. Olinhan opiskellut "alaa" jo vuosia! Sanoin kuitenkin itselleni, että no kokeillaan. Mitään ei voi menettää kokeilemalla, vaikka tiesin kuinka monta hakijaa oli sekä kuinka monta valitaan sisään. 

Valintakokeiden tulosta ei kuulunut kuukauteen.. aloin huolestua. Kirjoitinkohan kaikki tiedot oikein? Mitä jos olin missannut kutsun? No päätin rohkeasti soittaa Aalto yliopiston hakupalveluihin, enkä tietenkään kuvitellut puhelun olevan kielteinen. Ajoin itseni tässä melkeen väkisinkin tilanteeseen jossa kohtasin sen mun pahimman pelon, hylkäämisen. Olin niin pettynyt ja turhautunut. Vaikken niin sanonutkaan ääneen. Voi kuinka haastavaa oli ne seuraavat viikot kun kaikki tutut kyselivät koulumenestyksen perään. Valehdella kuinka kaikki oli ihan jees ja mä vaan "kokeilin". 

Pettymys on sellanen asia jota joskus on hyvin vaikea käsitellä, varsinkin kun mulla ei paljon ollut vertaistukea tilanteessa. Tai ehkä olisi ollut jos olisin vaan avannut suuni?  

No mutta mitä tehdään kun kaadutaan? Noustaan ylös tottakai. Ja niin mä tein! Olin töissä pari vuotta kunnes hinku takaisin koulunpenkille kasvoi.  Aloin ihailla ja kadehtia kun ystävistäni niin monet menivät kouluihin ja jatkoivat matkaansa eteenpäin. Joten päätin ottaa kaikki aseet käyttöön ja otin myös alle valmennuskurssin. Kävin Teho-opiston valmennuskurssilla koko kevään 2017 ja opiskelin intensiivisesti joka viikko harjoitellen pääsykoe tehtäviä. Ala vaihtui matkan varrelta muodista, teolliseen muotoiluun. Ensimaistiaisen sain teollisesta muotoilusta ja vuosia sitten ystäväni Soffin siskolta joka opiskeli Aallossa, hän kehui kuinka tykkäsi alasta ihan hirveästi ja suositteli mulle sitä oikein painavasti. Sillon pistin sen vain mietintä myssyyn, vaikka olin jo hyvin vakuuttunut. 

Tällä kertaa pelasin varman päälle ja hain kahteen eri kouluun samaa alaa opiskelemaan, Aalto sekä Metropolia. Molemmat hyviä kouluja, mutta erilaisia. Aaltoon hain tottakai ykkösenä, mutta metropolia oli vahva kakkonen!  

Ennakkotehäviä aloitin tekemään aaltoon hieman viime tingassa, pikku paniikissa saa parhaimmat ja huonoimmat ideat. Tiesin kahden tehtävän kanssa olevani vahvoilla, mutta yksi tehtävä jäi multa hyvin penkin alle. Mutta toivoin tällä kertaa sen riittävän edes kokeisiin saakka.  

Metropolian kokeet olivat ensimmäisenä ja sinne meneminen mua ei jännittänyt yhtään. Menin ihan todella rennolla asenteella koska tiesin, että olin harjoitellut tätä varten niin paljon. Ensimmäinen koepäivä kesti 6 tuntia miinus tauko. Jonka jälkeen odotin muutaman päivän, että sain tiedon pääsenkö jatkoon. Onnekseni pääsin ja seuraava etappi oli kahden päivän kestoinen koe tilaisuus johon kuului neljä tehtävää (jokaiseen 3 h) ja haastattelu. 

Seuraavalla viikolla onnekseni sain kuulla, että pääsin myös Aalto yliopiston seuraavaan vaiheeseen. Sitä fiilistä ei voi edes sanoin kuvailla, olin tehnyt sen eteen niin paljon töitä! Ensimmäisenä koepäivänä matkalla koululle tapasin Fannin, jonka kanssa törmäsimme jo metropolian kokeissa. Hauskaa on se, kuinka näinkin ahdistavissa tiloissa voi tehdä uusia tuttavuuksia! Tilanne helpottuu edes hieman kun näkee tutut kasvot.  

Aallon kokeet olivat ihan erilaiset. Kädet hikoili, sydän pumppaili ja huomasin kuinka analysoin  muiden hakijoiden materiaaleja. Yritin kynsin ja hampain pitää rennosta mielestä kiinni, mutta se ei onnistunut. Ensimmäisen tehtävän luettua, sähläsin mun koko tehtävän totaalisesti. Tajusin kun aikaa oli 10 minuuttia, että työtäni ei voi enään korjata ja se oli mitä oli. Voin jo kokemuksesta omista töistäni sanoa kun jokin ei vaan toimi. Ja tämä oli se hetki kun tajusin, että en pääse sisään. En tietenkään luovuttanut silloin, mutta se jäi niin voimakkaasti mieleeni. Eli möhlin täysin aallon kokeet, enkä päässyt kokeen toiseen vaiheeseen. Ja kyllä, se jäi pisteen päähän. Sillä ei tosin ollut väliä, oliko se piste vai viisi pistettä. En päässyt. Pienet itkut päätin puiston penkillä tirauttaa kun kävin koululla katsomassa tuloksia, mutta siihen se jäi. 

Kesäkuussa italian matkan jälkeen, kaikki laittoi viestiä " pääsitkö kouluun". Mua jännitti niin paljon se, että joudunko taas tuottamaan pettymyksen. Tai isoin pettymys olisi minulle itselleni, koska se työ mitä koulun eteen näin ei vieläkään riittänyt. Onnekseni ja ilokseni se oli toisin, pääsin metropoliaan. Nyt siis syksyllä aloitin opiskelut teolliseksi muotoilijaksi. And thats amazing ja olen siitä super iloinen. Joten kaikille teille, jotka haette kouluun tai haitte ettekä päässeet; näin kliseisesti, USKOKAA itseenne täysillä jopa silloin kun tuntuu siltä, että kaikki menee pieleen. Tehkää parhaanne! Olkaa ylpeitä, olisitte päässeet tai ette ja älkää antako periksi. 

 Kuvat Kaisa M. 

Kuvat Kaisa M. 

Nyt koulua on ollut muutama kuukausi ja nautiskelen joululomasta pohjoisessa. Tiedän tehneeni oikean päätöksen! Ja se tunne vahvistuu aina vaan enemmän. Teho-opiston sivuille tulee luultavasti tammikuun puolella lyhyt haastattelu jonka annoin muotoilun opiskelusta! Ilmottelen kun se tulee julki!