GIVE ME STRENGHT


Urheilu. On jo pitkään tuntunut lähinnä kirosanalta. Ei jaksa, ei kiinnosta, miksi sitä tekisi jos on jo jotenkin tyytyväinen siihen miltä ulkoisesti näyttää. Olin pitkään ylpeä geeneistäni, voin syödä lähes mitä vaan ilman, että se näkyy vartalossani. Kasvoni ovat kapeat ja solisluut ulkonevat. Näytän hoikalta vaikka kohtelen vartaloani kuin jätemyllyä. Syön epäterveellisesti ja en pidä itsestäni huolta, en ole esimerkki kenellekkään enkä varsinkaan itselleni. Urheilu kiinnostaa minua, tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. Pimeät aamut, aikaiset heräämiset ja niin paljon askareita mitä pitäisi saada tehtyä. Mutta missä motivaatio ja jaksaminen.

Aamuisin herääminen tuntuu vaikealta, vaikka niin ei ollut koskaan ennen. Paljon mielummin rokotan aamutoimista kuin joutuisin nousemaan sängystä aikaisin ja väsyneenä. Jaksaminen henkisesti kärsii jatkuvasti kun fyysinen kunto on jäänyt taka-alalle. Ymmärrän nyt paremmin kuin koskaan, kuinka iso merkitys urheilulla on jaksamisen kannalta. 

Huomaan kuinka niskat ja selkä ovat jatkuvasti jumissa. Myös ryhti, joka baletin ansiosta oli moitteeton, on nyt kuin kilpikonnalla. Alaselkä kivut ovat sietämättömiä, vaikka työskentelen seisaaltaan. Ryhtini huonontuminen aiheuttaa minulle voimakkasta niskan jäykkyyttä. Oma historia päänsäryn kanssa on ollut kuin loppumaton rakkaustarina. Näistä niskakivuista, on aiheutunut minulle joka päiväisiä päänsärkyjä, migreeniä. Migreeni jos joku pysäyttää kaiken motivaation ja jaksamisen sille päivälle, pimeä huone ja nukkuminen tuntuu vain paremmalta vaihtoehdolta.

Lähemmäs kuusi vuotta sitten lopetin kaiken urheilun, tarkottaen siis harrastuksiani. Harrastin balettia kuusi vuotta elämästäni, showtanssia lähemmäs kolme vuotta, tennistä kolme-neljä vuotta ja uintia taukoja laskematta noin neljä vuotta. Urheilin paljon, ennen. Mutta en pitänyt sitä urheiluna, vaan harrastuksena ja ajanviettona. Kävin tunneilla myös ystävieni takia. Pidin tennis tunneista sillä kaikki ystäväni harrastivat sitä. Samoin tanssi. Mihin se loppui? Teini-ikäänkö? Niin paljon kaikkea muuta. Koulua, kavereita, stressiä? Kuinka tärkeää harrastaminen onkaan ja miksi se loppuu monilla teini tai varhaisaikuis iässä. Muistan sen kuin eilisen, kerroin äidilleni, että lopetan tanssin. En viihtynyt enään, miksi pakolla käydä kaksi kertaa viikossa tunneilla jossa ei viihdy. Nyt jälkikäteen kun mietin, äiti teki oikein. Sain valita itse ne päätökset elämässä mitä halusin tai en halunnut tehdä ( tietenkin rajoja noudattaen). Sain sen vapauden itse ymmärtää urheilun ja hyvinvoinnin merkityksen omassa elämässä. Vaikka kotona on aina opetettu kuinka tärkeää on huolehtia siitä yhdestä vartalosta jonka on saanut, sillä se on ainut vartalo jonka saa. Ja siinä vartalossa on elettävä loppu elämän, oman elämän.

Mutta miten alottaa uudestaan? Miten motivoit itseäsi? 

NYT on muutoksen aika.